Kun virtuaalikentän väri oli Punainen

Tarviiko sitä selitellä, jos isot pojat ovat vielä parran kasvun yllättäessä täysin lumoutuneita videopelien tuomasta satumaailmasta?

Mutta täytyy selitellä, jos ottaa peleissä kuonoonsa ja jos sattuu häviämään vedon, johon kuului pieni ylistysoodi kanssapelaajasta.

Alkuasetelmat. Viime keväänä alettiin Libben kanssa pelaamaan Pro Evolution Soccerissa – tai siis PES:ssa – jokaisesta maailman kolkasta kaivettujen seurojen välistä liigaa. 16 joukkuetta, 30 ottelua yhteensä jokaiselle joukkueelle.

Itse valitsin joukkueekseni jo 90-luvun lopulla suosikiksi nousseen Milanin FC Internazionalen. Silloin joukkueen riveissä pelasi kaikkien aikojen suosikkipelaajani, Ronaldo Luis Nazário de Lima – eli The Ronaldo. En ole koskaan ollut mikään jalkapallofanaatikko, eikä arvokisojen lisäksi tule katsottua hirveästi seurafudista, mutta aina kun Internazionale pelaa se herättää minussa jotain nostalgisuuden tunnetta.

Libbe valitsi aiempien pettymysten (Liverpool, Barcelona) jälkeen Manchester Unitedin, jonka rosteri sai konkreettisesti minut näkemään punaista jo pelkästään Christiano Ronaldon (aka A Ronaldo) takia. Mutta oliko Libbelläkin jotain suuria syitä ottaa juuri ManU joukkueekseen, sitä tuskin saamme tietää, ellei mies itse kommentoi tähän postaukseen.

Panos oli seuraavanlainen. Jos minun Inter olisi ManUn edellä 30 ottelukierroksen jälkeen, joutuisi Libbe kirjoittamaan minusta näytelmä-elokuva-käsikirjoittana jonkun kohtauksen ja pukemaan NHL:n komeimman pelipaidan päälleen AHK:n Turun reissulle. Jos Libben ManU olisi edellä, saisin laittaa päälleni ex-Rangerin, Scott Gomezin pelipaidan päälleni. Lisäksi joutuisin kirjoittamaan jonkun pienen jutun.

Erikseen oli vielä määritelty panos, jos toinen yltäisi mestaruuteen asti, mutta koska näin ei käynyt, olen unohtanut jo mikä se oli.

Itse kausi. Ottelut alkoivat molemmilla kangerrellen. ManU sai kuitenkin otettua muutaman tärkeän voiton tahmean alun jälkeen ja repi Interiin sen 10 pisteen eron. Interiä vaivasi lukuisat tasapelit, vaikka tappioita sinänsä ei tullut. Ero kärkeen kasvoi kuitenkin lähes 20 pisteen mittaiseksi.

ManU pelasi vahvaa fudista laitojen kautta, kun taas Inter puski mielummin keskeltä 16-rajan tuntumaan, jossa se pyrki käyttämään ykköshyökkääjiensä hurjaa tulivoimaa. ManU sen sijaan sai pääpelinsä toimimaan, jonka ansiosta joukkue pystyi kääntämään lukuisia tiukkoja otteluita aivan loppuhetkillä.

ManUn puolustus nojautui paljolti Rio Ferdinandin isännän otteisiin. Kun Riolta oli keltaiset täynnä, saattoi ManU olla aivan tuuliajolla seuraavassa ottelussa. Muuten puolustus toimi kuin Raipen lättysyöttö, sillä keskeltä puskenut vastustaja jäi usein Rion kokoaman muurin jalkoihin.

Interiltä sen sijaan ei löytynyt vastaavaa isähahmoa, vaan rotaatiomaisesti vaihtunut kokoonpano rikkoi joukkueen itseluottamusta. Ivan Cordoba ja Javier Zanetti olivat kuitenkin loistavia laittapakkeja, jotka hurjan kuormituksen takia väsyivät loppukautta kohden.

Jossain vaiheessa ManUlle tuli heikko hetki ja Inter pelasi sen 10 ottelua ilman tappioita. Ero kaveni pisteisiin ja taisi Inter jopa käydä edelläkin. Mutta kun kausi läheni loppuaan, kiristi myös ManU tahtiaan.

Viimeiset kierrokset oli kuin olisi kuunnellut CMX:n Parvatin tietäjää: jännittäviä hetkiä täynnä! Otteluissa nähtiin pilkkuja, punaisia kortteja, mokauksia, uskomattomia yksilösuorituksia, vahvaa joukkuepelaamista, lisäajalla syntyneitä maaleja, tolppalaukauksia, loukaantumisia ja kaikkea mitä jalkapallo – myös virtuaali – voi parhaimmillaan tarjota.

Result. Lopulta kävi niin, että ManUn loppukiri nosti joukkueen 2. sijalle. Taskuun jäi 30 ottelusta 66 sarjapistettä. Internazionale jäi kovassa taistelussa kolmanneksi, jääden 6 pistettä ManUsta. Pienet erot ratkaisivat loppujärjestyksen, ja oikealle miehelle paremmuus sitten lopulta ratkesi.

Ja koska hävisin vedon, laitoin päälleni Gomezin pelipaidan ja olin perjantai-illan se päällä Turussa. Kirjoitin myös jutun, jonka lupasin – se juttu on tässä. Ja koska tässä jutussa piti olla myös pieni ylistys, niin tulkoon se seuraavaksi.

Libbe on uskomaton pelaaja PES:ssa. Harvoin näkee pelaajia, jotka pystyvät tekemään niin hyökkäysvoittoisen strategian unohtamatta puolustusta. Hienoa nähdä, että joku voi nykypäivänäkin pelata virtuaalipelissä fudista, joka näyttää oikealta fudikselta: laitojen kautta keskelle, keskityksiä, alas pelaamista, kaukolaukauksia, pitkiä juoksuja, läpisyöttöjä, hyvää puolustuspelaamista ja etenkin peliä, joka tuo voittoja vaikka pelaisin hieman heikommin.

Jos jotain negatiivista saa sanoa, niin miehen hermot ovat aika usein pettäneet pilkulle saavuttaessa, mutta koska mies on myös ollut pitkässä juoksussa parempi, niin paras kai olla aivan hiljaa. Kritisoisin myös köyhästä maan kautta pelaamisesta, mutta kun sekin on kehittynyt uudelle tasolle jo uuden panoksen alla olevan kauden alkaessa, niin jätetään senkin parjaaminen tulevaisuuteen.

Loppusanat. Tässä oli meidän vetomme. Hauska, kiivas ja keskustelua niittänyt taistelu. Oli mukavaa, että kausi ei ollut ohi parissa päivässä, vaan se todellakin aloitettiin alkukeväästä ja se kesti aina heinäkuun alkuun saakka.

Ensi kerralla on asiat paremmin. Ja Libben sanoin: “Ensi kaudella on sitten sinisempää…”

Todellinen supertähti

Äidiltä tuli soitto. Samalla kouraan napsahti pari lippua Paul Ankan Tampere-talon keikalle. Ei ollut loppuunmyyty keikka, mutta kun kuulemma edellispäivän keikka oli ollut hyvä, niin mutsi halusi antaa pari lippua mulle – kun kerran niitä oli tarjolla.

Tähdillä on aina idoleita, ja minäkin olen niitä sillä silmällä katsonut, jos vaikka joskus oltaisiinkin lavalla. James Hetfield, Jimi Hendrix, Jouni Hynynen.. … Paul Anka?

Maanantai-ilta piti olla ihan normaali maanantai-ilta muiden iltojen joukossa, mutta ilta oli kaunis ja yllättävän lämmin. Ainakin 25 astetta vielä ilta kahdeksalta.

Istahdin omalle paikallani ja kuuntelin soundcheckiä, ei ollut mitään metallicaa, mutta eipä ollut mitään muutakaan tuttua livemusiikkia. Olen käynyt klassista musiikkia kuuntelemassa (siinä vasta rockia onkin!), joten en nyt kuitenkaan tuntenut oloani vieraaksi. Tunsin vain tulevani ihan tavalliselle keikalle.

Mutta huomasin jo kaukaa ennen konserttisalia naisia aina 40-vuotiaista 80-vuotiaisiin, jotka tulisivat olemaan sulaa vahaa tämän kokeneen sotaratsun käsissä.

Mutta Anka oli paljon muutakin kuin pelkkä sotaratsu, jonka ensiesiintyminen Suomessa muuten nähtiin vuonna 1959 Linnanmäellä – seuraavan kerran heti 31 vuotta myöhemmin Lappeenrannassa. Anka oli ennen kaikkea supertähti, joka varmasti otti jokaisen katsojansa huomioon.

Orkesterin soiton alettua saatiin odottaa noin minuutti Paul Ankan saapumista. Hän käveli portaita alas, kun spottivalo osui häneen. Hänellä ei ollut kiirettä lavalle, vaan hän lauloi kaksi ensimmäistä biisiä yleisön joukosta, kätellen ihmisiä, tarjoten heille mikrofoonia laulaakseen. Anka otti myös yhden naisen kameralla kuvan itsestään ja erään muorin kanssa otti laulaessaan yhteiskuvan. Mikä tähti!

Itse ihmettelin suuresti, kuinka 68-vuotias Casanova jaksoi pyöriä ja tanssia kaksi tuntia aivan käsittämättömällä intensiteetillä. Ankan kiitokset yleisölle olivat ansaitut, sillä yllättävän hyvin varttuneet ihmiset olivat keikalla mukana – ja jopa lauloivat melko kuuluvasti!

Vaikka Anka oli loistava esiintyjä, vaivasi show’ta hieman nostalginen muistelu, joka sai Ankan näyttämään hieman jäähyväiskiertuettaan pitävältä muusikolta.

Paul Anka jätti jälkensä minuun. Siinä on mies, josta kannattaa ottaa mallia, jos haluaa itselleen yleisökeskeistä esiintymistä harjaannuttaa – noin niinkuin muusikkona.

Paul Anka @ Tampere-Talo 10.8.2009
* * * *

Jymy & Metallica

Viime kerrasta on aikaa, mutta hienoa palata penkin ääreen muistelemaan muutamia hienoja hetkiä viime viikkojen ajalta. Streethockey-jengini Atalan Hoki Klup pääsi Vilillä Kortilla lajin SM-kisoihin, joka pelataan 7.-8. elokuuta, eli tulevana viikonloppuna Kampin narikkatorilla.

Kesän kohokohtiin on toistaiseksi kuulunut parin viikon möksäreissu Kainuussa, ensimmäisten pesäpallomatsien näkeminen sekä illanvietto 60’000 Metallica-perheeseen kuuluvan hemmon seurassa.

- -

Sotkamon Jymy

90-luvun lopulla Sotkamon Jymy oli Suomen suurimpiä brändejä heti Nokian ja muiden jälkeen. Tavalliselle pulliaiselle aikajana viimeisten vuosien aikana on mennyt kutakuinkin “Jymyn mestaruudet, sopupeli-skandaali, lisää Jymyn mestaruuksia – ja väliin muiden yllätyksiä” – niin kuin karkeasti sanottuna.

Vierailu elämäni ensimmäisessä pesäpallo-ottelussa oli yllättävän hieno kokemus. Sitä voisi verrata siihen, kun ulkopaikkakuntalainen saapuu katsomaan Ilveksen ja Tapparan välisiä otteluita.

Tälläiselle Tampere-on-minun-maailmani-napa -kusipäälle pesäpallo saattaa näkemättä olla laji, joka tulee muutaman vuoden sisällä kuolemaan sukupuuttoon. Niin minäkin luulin – ainakin silloin pienempänä.

Mutta, kun pääsi sinne Kainuuseen, oikeaan vanhan ajan kunnon maakuntaan, niin ymmärsi kuinka iso juttu se siellä oli. Pääsin seuraamaan koko lajia hetkeksi aitiopaikalta, keskustelin leppoisasti ja myös vakavasti pesäpallosta ja suomalaisesta urheilusta pesäpallon ammattilaisen kanssa, joka oli erityisen kiinnostunut lajien välisestä kuilusta niin urheilullisesti kuin myös taloudellisesti.

Toisaalta, kun vietin aikaani Kainuussa, tuli mieleeni, miksi meillä on näin helvetin suuria ennakkoluuloja toisia lajeja kohtaan? Aikanaan Torinon olympialaisten aikaan kaikille suomalaisille – kyllä, yleistän! – iski curling-kuume, joka nyt on jo laskenut. Kun naiset aikanaan ensimmäisenä futisjoukkueena selvisivät arvokisoihin, näytettiin urheiluruudussakin vahingossa kuvaa naisten pääsarjasta.

Minä kävin pesäpallomatsista, ja kuten mua kuvailtiin: tälläistä etelänpoikaa, joka tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta, alkoi yhtäkkiä kiinnostamaan myös pesäpallo.

Kolme ottelua tuli siis viikon aikana nähtyä. Pääsin nauttimaan oikein hyvästä VIP-palvelusta ja Hiukan upeasta pesäpallo-pyhätöstä upeissa otteluissa. Oli hienoa huomata kuinka paljon yleisöä oli otteluissa, jopa enemmän kuin normi veikkausliiga-matsissa – ainakin tunnelma oli parempi, koska ihmisiä pelleilemässä puvuissaan ei näkynyt. Ja ainakaan sotkamolaisille ei tullut häpeän tunnetta, jos ulkasivat kannustaa näkyvästi omiaan.

Nähdyt ottelut:

14.7. Sotkamon Jymy – Oulun Lippo 1-0 (2-2, 3-2)
19.7. Sotkamon Jymy – Kouvolan Pallolyöjät 1-2 (0-2,5-4,0-1)
21.7. Sotkamon Jymy – Pattijoen Urheilijat 2-0 (5-3,7-0)

Ps. Äsken sanoin, että otteluissa kävi paljon porukkaa. Yllä olevat kuvat on otettu Sotkamo-Pattijoki -ottelusta, jota haittasi kylmyys ja sade. Silti, ihan kiitettävät yleisömäärät.

- -

Metallica @Pori, Kirjuriluoto

Vaikka olin nähnyt Metallican puolitoista kuukautta sitten Hartwall-areenalla, olivat fiilikset aivan katossa ja kropassa värisi ja tärisi, kun Ecstacy of Gold lähti laulamaan urkureista.

60’000 saunakaveria yhdessä Kirjurinluodon alttarilla olivat varmasti komea näky lavalta käsin, ja ainakin kentältä käsin tuntui, että ääntäkin riitti yleisön ja bändin välillä.

Kirjurinluodon keikka oli ehkä paras minkä olen nähnyt (2004 Olympiastadion, 2007 Olympiastadion, 2009 Harwall-areena) neljästä keikastani. Ensimmäistä kertaa ei tarvinnut kärvistellä istumapaikan kanssa, ensimmäistä kertaa oltiin ulkona.

Martta ja Kokkikin näyttivät viihtyvän ja näin kovan Metallica-fanin oli mukava kuulla, kun Kokki – jolla muuten pysyy rumpukapulat käsissä – kehui Lars Ulrichin asennetta ja tiukkuutta. Olisin uskonut kuulevani kritiikkiä…

Setlist:

Battery
Creeping Death
Fuel
Harvester Of Sorrow
Fade to Black
Broken, Beat And Scarred
Cyanide
Sad But True
One
All Nightmare Long
The Day That Never Comes
Master Of Puppets
Blackened
Nothing Else Matters
Enter Sandman
- – - – - – - -
Stone Cold Crazy
Motorbreath
Seek and Destroy

Setin ehdottomia helmiä olivat avausraitana kuultu äärimmäisen nopea Battery, Fade to Black – jonka kuulin ensimmäistä kertaa livenä, Broken Beat & Scarred – joka on tehnyt whereverimayroamit olemalla livenä huomattavasti tiukempi kuin levyllä!

Oli mukava kuulla All Nightmare Long ja Cyanide, koska Hartwallissa näiden tilalla kuultiin My Apocalypse ja The Judas Kiss – eli tältä osin meni mukavasti ristiin.

Master Of Puppetsista ei tarvitse sanoa mitään – se on jo liian kova pala nieltäväksi, mutta Blackened oli piristävä yllätys ja cover-biisi Stone Cold Crazy sopi Porin iltaan täydellisesti.

Seek & Destroy on jo sellaisessa asemassa, että keikoilla voi oikeasti odottaa sen 60 000 ihmisen laulavan sen tahdissa – huikea biisi, joka kuulostaa levylläkin vielä yllättävän freshiltä!

Metallica @ Kirjurinluoto, Pori 25.7.2009
* * * * *

Viikset

Streethockey-joukkueeni, vuoden 2007 suomenmestari, Atalan Hoki Klup lähtee vajaan kahden viikon päästä lajin sm-karsintaturnaukseen. Vanhan liiton meiningin takaamiseksi olen tässä pari viikkoa kasvattanut “playoff-viiksiä”.

Kiekkomaailmassa on tunnettua, että alkukaudesta mainoksissa lajia promotoineita pelaajia myöten jokaisella, jolla hiemankin kasvaa leuan alla jotain, on playoff-parta kevään ratkaisupeleissä.

Sidney Crosby, Bill Guerin, Rob Scuderi, Brooks Orpik, Sergei Gonchar, Jordan Staal – ihan muutamia vain mainitakseni Stanley Cup -mestarijoukkueesta, jotka antoivat parran kasvaa keväällä.

Playoff-parralla merkitys on suuri. Sillä kuvataan sitoutumista joukkueeseen, kaikkia uhrauksia, joita ollaan tehty ja sitä valtavaa työnteon määrää. Kun pelaaja viettää aikaa siviilissä epäsiistin ja ruman partansa kanssa, se kertoo valtavasta omistautumisesta työhön, joka on pahasti kesken.

Ei liene mikään uutinen, että kaikki jätkät ovat olleet innoissaan ja eläneet mukana, kun taas tyttöystävältä, siskolta ja muilta kaveritytöiltä on tullut lähinnä ihmetystä ja kummastusta.

Mutta näillä mennään. Jos Atalan Hoki Klup uusii suomenmestaruutensa, on tälläkin jutulla ollut tarkoituksensa.

My Last Five Days – The End

Maanantai 29. kesäkuuta – Perjantai 3. heinäkuuta,
Days 1, 2, 3, 4 … … 357, 358, 359, 360, 361, 362

Mitä voisin sanoa? Vuosi sitten oli vaikea uskoa, että päivä vielä vuoden päästä koittaisi.

Oli vaikeaa ajatella armeijasta mitään, koska tuskin kukaan tietää siitä maailmasta mitään ennen kuin sinne astuu – vaikka kuinka olisi kuullut kavereiltaan ja isiltään menosta vihreissä.

Viimeinen viikkoni kasarmilla oli upea, mutta mielettömän haikea. Tajusin, että tälle reissulle jää monta helvetin hyvää kaveria, joita ei tule näkemään enää koskaan, muuta kuin vahingossa. Ja niin se vain on, vaikka kuinka lupaillaan, että nähdään ja tehdään myös jatkossaa.

Mutta jokaisella on myös se elämä armeijan ulkopuolella. Ja jokainen on odottanut sitä kuin kuuta nousevaa.

Mun edelleen vaikeaa suhtautua mitenkään armeijaan. En tiedä olenko itse niin itsekäs ihminen, mutta monet asiat tuntuivat erittäin vastenmielisiltä ja oli jotain asioita, joita ei myöskään oppinut ymmärtämään – edes johtajana.

Toisaalta, koko vuoden setti reserviupseerikouluineen, johtajakausineen ja kaikkien väritysten ja kokemusten kanssa olivat niin upea kokonaisuus, jollaista on vaikeaa enää tulevaisuudessa kokea.

Suurin osa tuskin tulee saamaan yhtä helposti kavereita kuin sai armeijassa.

Vuosi oli hieno, mutta välillä tuntui, että aivan liian pitkä. On se vain hienoa olla jälleen kotona.

Hyvät rouvat, on hieno päivä aloittaa uusi elämä!